 |
| Kannen suunnittelu: Tuomo Parikka, kuvat Istockphoto |
Pelkäsin alussa, kun esittelytekstissä mainittiin runollinen kieli, että tämän kirjan kieli on vaikealukuista. Pelko oli kuitenkin turha, tämmöisestä runollisesta kielestä tykkään.
Kirjassa vuorotteli sujuvasti nykyaika, entinen ja nukkeleikit sekä blogitekstit kommentteineen.
Kirjassa ilot ja surut oli niin taitavasti kuvailtu että niihin on helppo itsekin samaistua. Erityisesti tykkäsin ultrassa käynnistä:
"Miksi sukkahousujenkin nimessä on ultra? Minä olen lähdössä tutkimushuoneesta ultrasukkahousuissani, kun Aleksi tarttuu minua käsivarresta ja osoittaa sormella tuolia. Housut ovat siellä, ohhoh, miten ne nyt siinä lötköttävät saumat suorassa ja sääret sievästi ristissä?
Lääkäri pyytää meidät vielä pöydän ääreen. Minua alkaa naurattaa. Laitan käden suun eteen, mutta hirisen kumminkin, eikä se lopu vaan alan hytkyä. Tuli mieleen ne ultrasukkahousut, kikatan lääkärille, mutta hän ei ymmärrä vitsiä, yksinkertainen ihminen, onko elämä katkeroittanut jo nyt vai tärkeileekö hän, ja Aleksistakin on tullut vanha äkäpussi. Tuossa on kuvat, sanoo vakavanaamalääkäri, ja minun tekee mieli kutittaa häntä leuan alta selvittääkseni, ovatko poskilihakset jumiutuneet"
Eiköhän kaikille ole tuttu tuo tunne kun alkaa hirisyttää niin paljon että sitä ei voi pidättää :D
Ja takakansi oli totta: kirja on rakkausromaanikin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti